Lähdimme Aucklandista kuukauden joululoman jälkeen kohti Uruguayn Punta del Esteä. Kilpailun kolmannella osuudella reitti on erityisen mielenkiintoinen, kun se kulkee Etelä-Amerikan eteläkärjen Kap Hornin kautta. Matkaa Aucklandista Kap Hornille kertyy reilu 5000 merimailia. Tyynen valtameren eteläosan keskellä sijaitsee lisäksi piste, josta on pisin matka maailmassa lähimpään rantaan, reilu 2000 merimailia. Me purjehdimme tämän Point Nemo -nimisen pisteen eteläpuolelta, jolloin lähin ranta oli Antarktiksen jäiset kalliot. Kävimme myös lähellä aluetta, joka on vastakkaisella puolella maapalloa Suomeen nähden. Olimme siis niin kaukana kotoa kuin mahdollista.

Purjehdus Tyynellä valtamerellä oli mahtava kokemus ja nautimme ensimmäiset viikot suhteellisen tasaisista tuulista. Koimme myös paljon nopeasti vaihtelevia olosuhteita ja sen mukanaan tuomia haasteita. Kyseessä on kilpailu ja siinä pärjätäkseen täytyy veneestä ottaa jatkuvasti kaikki irti. Tämä tarkoittaa mm. purjepinta-alan jatkuvaa säätämistä. Purjetta pitää olla koko ajan juuri oikea määrä. Välillä, erityisesti eteläisillä leveyspiireillä, olosuhteet muuttuvat nopeasti jolloin purjetta saattaa olla hetkellisesti liikaa. Silloin riski purjeen repeämiselle kasvaa. Meillä on veneessä 6 erilaista myötätuulipurjetta eli spinaakkeria. Spinaakkerit ovat erityisen herkkiä hajoamaan, koska ne on tehty ohuemmasta kankaasta. Purjeentekijät Alex ja Viivi ovatkin korjanneet niistä jokaisen vähintään kerran.

Purjeet korjataan veneen salongissa. Ensin laitetaan lämmittimet päälle ja vedetään vedestä ylös revitty läpimärkä purje kuivumaan. Seuraavaksi revenneistä kohdista leikataan risat pois ja revenneet saumat teipataan yhteen. Salongin pöydälle viritetyllä ompelukoneella saadaan ommeltua teipatut kankaat yhteen. Purjeentekijät vapautetaan vahtikierrosta ja he tekevät pitkää päivää saadakseen purjeen mahdollisimman nopeasti takaisin käyttöön. Viime kerralla paksuin spinaakkeri saatiin korjattua 12 tunnissa. Veneessä kaikki ongelmat korjataan muutoinkin mahdollisimman nopeasti niiden ilmettyä, jotta vältytään ongelmien kasaantumiselta ja tilanne pysyy hallinnassa.

Kilpailussa ei saa käyttää modernia teknologiaa, kuten satelliittiyhteyttä säätietojen hankkimiseen. Saamme kuitenkin turvallisuussyistä satelliittipuhelimella säävaroituksen, jos odotettavissa on yli 35 solmun (17,5 m/s) tasaista tuulta. Saimme tälläisen varoituksen, kun Kap Hornille oli matkaa noin 1500 mailia. Tasaisen tuulen odotettiin vaihtelevan 35 ja 40 solmun välillä ja puuskien odotettiin ylittävän 50 solmua. Ehdimme varoituksen jälkeen tsekata myrskyvalmiuden ja valmistautua siihen muutenkin henkisesti. Myrsky toteutui varoituksen mukaan, ja sen tullessa myötäisinä länsituulina pääsimme nauttimaan hyvistä surffeista ja nopeasta etenemisestä.

Voimakkaassa myötätuulessa purjehtiessa purjepinta-alaa vähennetään ja siirretään etupainoiseksi, jotta veneen keula pysyy alhaalla. Veneen oikeanlainen ja aktiivinen ajaminen aalloissa on kriittistä, jotta vältetään veneen kaatuminen murtuvan aallon alle. Meillä on kovemmassa kelissä jatkuvasti kolme kannella, jolloin yksi ohjaa, toinen antaa tarvittaessa lisää voimaa ruoriin ja kolmas tähystää ja aaltoja ja pilviä taaksepäin. Ruorivuoroa vaihdetaan 10–20 minuutin välein, jotta ruorissa ollaan aina skarppina.

Kap Horn alkoi lähestyä etapin neljännellä viikolla ja ilmassa alkoi olla juhlallinen tunnelma, sekä käsin kosketeltavaa jännitystä. Olimme nähneet espanjalaisen kilpakumppanimme White Shadow’n noin 10 mailia edellämme ja keskustelleet VHF-radiolla tulevasta kierrosta. Tavoitteenamme oli tietysti ohittaa heidät ja keretä ensimmäisenä Kap Hornille. Kap Horn on yksi kolmesta ns. “Great Capesta” ja viimeinen tämän kilpailun aikana. Se tunnetaan lukuisista haaksirikoistaan ja sillä on myyttinen maine merenkulkijoiden keskuudessa. Niemenkärki työntyy etelään aina 56 leveysasteelle asti ja sen eteläpuolella meren syvyys vähenee kilometreistä muutamaan sataan metriin. Etelässä kiertävät voimakkaat matalapaineet aiheuttavat alueelle kovia tuulia ja matalampi vesi pahimmillaan murtuvaa aallokkoa.

Saavuimme Kap Hornille 9.2. aamulla, keli oli pilvinen ja vähän sumuinen, mutta näkyvyys riitti juuri siihen, että näimme kuuluisat jylhät kalliot. Tuulta oli noin 30 solmua ja keli oli kaikinpuolin hieno. Oli uskomatonta nähdä Kap Horn ja sen ulkopuolella kuohuava merialue, sama, jonka suomalaiset viljalaivat kiersivät lukuisia kertoja 1900-luvun alkupuoliskolla. Olimme kaiken lisäksi ohittaneet yön aikana espanjalaiset, jotka olivat nyt 10 mailia takanamme.

Kap Hornin jälkeen saimme satelliittipuhelimella terveiset kilpailujärjestäjältä ja kaksi aateloitua englantilaispurjehtijaa, Sir Robin Knox-Johnston yhdessä Sir Chay Blythen kanssa toivottivat tiimin tervetulleiksi Cape Horners -yhdistyksen jäseniksi. Käännyttyämme pohjoiseen aallokko keveni ja tuuli melkein loppui hetkeksi, jäljellä oli vain ilta-auringon värjäämä taivas ja uskomattoman hienon Tulimaan saariston siluetti. Tunne oli euforinen ja kiitollinen, kun merkittävin etappi matkan aikana oli saavutettu.

Kap Hornin jälkeen matka jatkui kohti Punta del Esteä Mairen salmen kautta. Vaarallisten kelien riski toki jatkui kuitenkin vielä pitkälle pohjoiseen. Saimme kokea tämän, kun yllättäen tuuli kääntyi Falklandin saaren länsipuolella myötäiseksi ja lähti voimistumaan iltaa kohti. Saimme seuraavan vuorokauden ajaksi tuulen, joka puhalsi tasaisesti 40 solmun vauhdilla ja puuskat saavuttivat kovimmillaan 59 solmua. Loppuvaiheessa aallot olivat kohonneet arviomme mukaan vähintään 6-8 metrin korkuisiksi ja veneen vauhtiennätys nousi 20 solmuun. Istumalaatikko täyttyi tasaisin väliajoin vedellä, kun takaa tulevat aallot murtuivat purjehtijoiden päälle.

Selvisimme rytäkästä kunnialla ja pääsimme kokeilemaan isonpurjeen 4. reiviä ensimmäistä kertaa kilpailun aikana. Olimme myrskyn jälkeen tasoitetuissa tuloksissa edelleen toisena ja alkoi jännittävä loppukiri kohti Punta del Esten rantoja.